Muistan ne päivät kuin eilisen kun annoin Viksun kulkea tutuilla maastopoluilla vapaasti. Istuin ilman satulaa kyydissä ja annoin ohjien olla. Viksu tiesi perinteiset reitit ja osasi kuljettaa meitä turvallisesti. Mun ei tarvinnut koskaan pelätä Viksun lähtevän viemään tai pudottavan kyydistä. Pystyin luottamaan siihen sataprosenttisesti aina, missä ikinä liikuimmekin.
 |
| niin ikävä tätä lempeää katsetta <3 |
Lojaalimpaa, ystävällisempää ja luotettavampaa hevosta en ole vielä koskaan tavannut enkä usko että tulen tapaamaan. Ei vaan ole toista samanlaista. Tiedätte varmaan sen fiiliksen kun tuntee että tämä on se hevonen. Elämäni hevonen. Olen varma että Viksu oli sitä. Kenenkään muun kanssa en ole viettänyt aikaa niin paljon ja niin tiiviisti. Viisi ihanaa vuotta ja niin paljon muistoja etten kaikkea edes muista.
Aloitin käymään silloisen parhaan ystäväni kanssa lähitallilla jonne hänen hevosensa muutti. Talli oli sama jossa Viksu asui. Kävimme tallilla monta kertaa viikossa. Kaverini ratsasti ja minä ihastelin vieressä päästen silloin tällöin hänen hevosensa selkään. Ratsastin vielä tällöin ratsastuskoulussa, joten oli luksusta päästä yksityishevosen selkään. En silloin tiennyt että asiat voisivat kääntyä vielä paremmaksi.
Tallin omistaja alkoi kysymään suomenhevosruunalle liikutusapua silloin kun ei itse kerennyt. Aina tilaisuuden tullen minä olin innokas vapaaehtoinen. Olin maailman onnellisin tyttö päästessäni ratsastamaan ja edes harjaamaan tätä suloista ruunaa. Pystyin vain kuvittelemaan sen olevan vuokrahevoseni. Muistan ikuisesti hehkutuksen kaverilleni: "Olisi niin siistiä jos Viksu olisi mun vuokrahevonen!".Pian ajatus muuttui vanhempien harkinnan jälkeen vakavaksi ja sain näpyteltyä omistajalle vuokrauspyynnön. Vastausta ei kuulunut heti ja vaivuin epätoivoon. Unelmasta ei ikinä tulisi totta..
Eräs lämmin päivä olin juuri uimarannalla kun viesti saapui. Myönteinen viesti sai vatsanpohjan kipristelemään onnesta. Saisin alkaa vuokraamaan Viksua kaksi kertaa viikossa, ajoittain useamminkin! Sovimme vuokrauksen aloitukseksi elokuun alkupuolen sillä Viksu laidunsi ensin pari kuukautta ilman liikutusta. Olin niin malttamaton, että kävin joka päivä laitumella ihastelemassa Viksua. Saatoin viettää siellä tuntikausia vain katsellen. Hevosten seura oli parasta mitä tiesin.
 |
| kyseiseltä laidunkesältä 2009 |
Niin tuli elokuun yhdeksäs päivä vuonna 2009 ja siitä alkoi elämäni parhaat ratsastusvuodet. Pääsin tekemään Viksun kanssa kaikkea mitä halusin. Samoihin aikoihin vuokrauksen alettua olin yläasteella syrjitty. Hajotin pienimuotoisen masennuksen vuoksi ystävyyssuhteeni silloiseen bestikseen eikä mulla ollut enää muita kun Viksu. Olisin halunnut mennä joka päivä Viksun luo ja hoitaa sitä mutta eihän se onnistunut. Kyllä omistajakin halusi hevosellaan ratsastaa. Kuitenkin ne monet päivät sain olla Viksun kanssa ja tämä oli mulle parasta terapiaa. Viksu ikäänkuin pelasti minut tekemättömyydeltä ja yksinäisyydeltä. Se oli aina iloinen ja jaksoi innostua puuhistamme.
Maanantaina 26.5 ja tiistaina 27.5 kävin tavalliseen tapaan ruunan luona. Maanantaina treenasin koulua ja tiistaina mielenvirkistykseksi kavaletteja. Viksu oli niin innokas ja se oikein kuskasi mua. Sain naureskellen jarrutella että askeleet mahtuisivat väleihin. Meillä oli niin kivaa!
Vein tunnin jälkeen Viksun talliin, pyyhin sitä kostealla sienellä, vein karsinaan lepäämään ja kävin laittamassa ovet kiinni ettei sille tulisi kylmä, ulkona kun oli sateinen ja viileä sää. Sanoin ruunalle heipat ja voi kun olisin tiennyt niiden jääneen viimeisiksi.
 |
| viimeinen kuva viksusta, 27.5 <3 |
29.5 oli helatorstai. Vain kaksi päivää viimeisestä vuokrauspäivästäni. Viksun kunto oli ollut koko aamun huono, niin huono että omistaja oli soittanut eläinlääkärin paikalle. Hän oli antanut Viksulle lääkettä ja lähtenyt jatkamaan matkaa. Vain muutamaa tuntia myöhemmin omistaja soitti eläinlääkärin uudelleen. Tällä kertaa ei antamaan lääkettä, vaan lopetuspiikin. Viksun kunto oli romahtanut äkillisesti ja kivut voimistuneet niin paljon että se oli hädintuskin enää elossa lääkärin tullessa paikalle.
Niin kivut hellittivät ja ruuna pääsi hevosten taivaaseen. Se sai päättää elämänsä monien tallilaisten läsnäollessa mutta ei minun. Kun vaan olisin saanut ilmoituksen Viksun viimeisistä hetkistä. Olin luvannut ja päättänyt monta vuotta aiemmin, että olen Viksun kanssa loppuun asti. Kaikki päättyi kuitenkin niin väärällä tavalla. En kerennyt hyvästelemään ystävääni, sain tiedon ihan liian myöhään. Nyt jäljellä ovat vain omistajan lähettämät kuvat Viksun viimeisistä minuuteista ja muut lukuisat kuvat ja videot tietokoneella. Mutta mikä tärkeintä; ne kaikki rakkaat muistot ovat sydämessäni ja pysyvät siellä ikuisesti.
En antaisi yhtäkään päivää pois. Joka ikinen vuokrapäivä menin tallille hymyillen ja tulin sieltä hymyillen poiskin. Aikanamme ei sattunut kertaakaan päiviä että olisin tullut vihaisena tai surullisena kotiin. Tuntuu ettei Viksun kanssa mieli edes voisi huonontua! Niin hassua kun se onkaan, jotkut hevoset ovat joka ikinen päivä hyvällä tuulella. Ne antavat joka päivä kaikkensa ja ovat uskollisina loppuun asti. Viksu oli yksi niistä hevosista.
