mitä tapahtui 7.11.2007? [erikoispostaus]

Jos olet hyvin herkkähermoinen, en välttämättä suosittele lukemaan tätä postausta. Se käsittelee tositapahtumia ja kokemuksia koulusurmista.

Se on jännä kuinka ihmisen muistiin tallentuu yksityiskohtia myöten kaikki traumaattisimmat tapahtumat. Sen päivän tapahtumat kun on kohdannut sellaista joka osittain muuttaa koko loppuelämän. Oli se läheisen kuolema, kohdalleen sattunut sairaus tai koko maata tai jopa maailmaa koskettanut tapahtuma. Tämä päivä, jonka minä muistan aamusta lähtien, tapahtui marraskuun seitsemäntenä vajaa kahdeksan vuotta sitten.

Aihe josta ajattelin nyt avautua, on jo toisaalta unohdettu mutta silti aina mielissämme, ehkä pelkona? Sitä ei olla nostettu pinnalle enää moneen vuoteen mediassa, mutta etenkin Suomen tragedioista puhuttuaessa tämä päivä mainitaan ohimennen.  Nostan aiheen esille blogissani, sillä minulla on omakohtaisia kokemuksia tapahtuneesta ja edellisessä postauksessa kiinnostuneita tuntui löytyvän monia.

Jokelan koulusurmat. Jokela high school massacre. Kaksi hirveintä sanaa joiden kuulemista tai lukemista yritän välttää. En tiedä miksi nämä lauseet/sanat nostavat karvat pystyyn, mutta sitten kirjoittaessani tätä tekstiä tai kertoessani päivän tapahtumia kavereilleni asia ei juurikaan ahdista. Varmaan ne uutisotsikot ja ampujan lataamat Youtube-videot, jotka on kirjoitettu kyseisillä lauseilla, ovat pinttyneet traumaattisella tavalla päähäni.

Se marraskuinen päivä alkoi niinkuin muutkin koulupäivät. "Onks mun pakko mennä", "ei jaksais", "voi hitto, koululiikkaa heti aamusta". Motivaatio kohdillaan heti seitsemännellä luokalla ;) Päivän liikuntaan kuului koripalloa ja lopuksi venyttelimme lämmenneet lihakset. Uskomatonta miten muistan, mutta mulla oli harmaat kollarit ja valkoinen paita kyseisella liikuntatunnilla.

Kuten yleensä, liikkatunnin jälkeen iski jano ja kävimme kavereiden kanssa hakemassa limukoneesta kylmät juomat. Itse tilasin Pepsi Maxia. Siirryttiin matikanluokan eteen odottelemaan tunnin alkua iloisissa fiiliksissä välillä siemaillen limpparia.

Tunti alkoi ja istuin luokassa opettajan pöydän edessä seinän vieressä. Tunti sujui rennosti vitsaillen matikanmaikan kanssa, hän oli ihanan rento ja ystävällinen vanhahko nainen. Taisimme vitsailla, miten hänellä oli taskussaan kahva jolla ikkunoita availlaan. Eihän semmosta tavaraa yleensä taskuissa pidetä!
Saatiin tehtäviä joita epäinnokkuudella rustasimme vihkoon, kunnes tuli kovaäänisistä se tuttu pimpotus.

"Lukitkaa samantien luokkienne ovet ja siirtykää luokan perälle, pois ovien edestä", rehtori kuulutti ja hämmennyksissämme toimittiin kuten käskettiin. "Ehkä siellä on joku tulipalo tai keittiössä syttynyt ruoka palamaan?". Se oli ensimmäinen ajatus joka nousi mieliimme. Fiilis oli rauhallinen ja odottelimme vain kuulutusta että tunti saisi jatkua normaalisti.

Juoksuaskelia, kirkumista ja joku taisi kuulla pari laukaustakin. Okei, nyt ei ole kyse tulipalosta vaan jostain paljon vakavammasta. Osa ehdotti ikkunoiden rikkomista tuolilla ja karkuunjuoksemista. Osa oli sitä mieltä että nyt kannattaa vain pysyä hiljaa ja odottaa. Luokassa olisimme turvassa. Niinkö? Minä en ainakaan niin ajatellut vaan pois oli päästävä niin pian kuin mahdollista.

Opettaja kaivoi taskustaan ikkunan avaajan, sillä muutoin ainoana vaihtoehtona olisi ollut ikkunoiden hajottaminen. Mikä sattuma, että hänellä oli taskussaan kahva. Ikkuna auki ja porukka ulos. Pääsin kolmantena hyppäämään parin metrin pudotuksen ikkunasta alas. Silloin en-niin-rohkeana tyttönä en olisi normaalisti hypännyt siltä korkeudelta, mutta tässä tapauksessa ei käynyt mielessäkään jättää hyppäämättä.

Lähdimme erään kaverini kanssa juoksemaan puiden ja asuinalueen läpi niin lujaa kun ikinä pääsimme. Lunta oli edellisyönä hiljalleen satanut maahan ja nurmikko oli kevyen lumipeitteen alla. Kaikilla luokkalaisillani ei ollut kenkiä jalassa, mutta itse en ollut jaksanut ottaa kenkiäni pois ja olin sillä hetkellä siitä kiitollinen.

Juoksin parinkymmentä metriä ja hätääntyneenä käännyin vilkaisemaan taaksepäin. Kauempana näin tummiin pukeutuneen nuoren miehen salkku toisessa kädessä ja ase toisessa osoittaen kohti. En ole varma kuvittelinko vai oliko se tosiaan hän, mutta jalat senkun kiihdyttivät tahtia. Osa oppilaista jäi asuinalueelle ihmisten luo, jotka tulivat kodeistaan ulos katsomaan miksi jengiä juoksee koulusta pois. Mulla ei käynyt mielessäkään jäädä paikoilleen vaan juoksin osan porukan kanssa kävelytielle joka johti läheiselle ala-asteelle. Sinne meidät evakuoitiin turvaan.

Hävitin luokkakaverini ja menin istumaan ruokalaan joka toimi sillä hetkellä kokoontumispaikkana. En itkenyt, mutta olin peloissani ja katselin oppilaita jotka itkivät hysteerisesti. En tiennyt mitä ajatella, sillä en ollut tajunnut mitä on todellisuudessa tapahtunut.

Meidät siirrettiin hetken päästä ala-asteen vieressä olevalle Jokelan kirkolle jossa pikkuhiljaa aloimme kuulemaan lisätietoja. Rehtori on kuollut. Oppilaita on kuollut. Terveydenhoitajakin oli saanut surmansa. Spekuloimme, ketkä oppilaista on kuolleet. Eikai vaan meidän kavereita? (Muutama kuolleista oli tuttuja).

Matkalla ala-asteelle olin soittanut äidilleni puhelun "Meitä ammutaan täällä". Äitini oli tietysti kehotuksestani lähtenyt samantien hakemaan mua kotiin ja kirkolla odottelin malttamattomana kyytiä. Vanhemmat hakivat lapsiaan ja osa jäi kirkolle saamaan kriisiapua. Minä en halunnut keneltäkään ulkopuoliselta apua, tahdoin vain päästä kotiin äidin kanssa.

Kotona päällimmäisenä oli vain ajatus, että eihän se ampuja tule tänne. Mietin myös ettei huomenna varmaan kannata mennä kouluun. Hassuja ajatuksia, mutta en silloin vieläkään ollut ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Äiti avasi telkkarin ja halusi katsoa live-kuvaa karkuun juoksevista oppilaista ja henkilökunnasta. Minä seurasin alkuun myös, mutten myöhemmin pystynyt katsomaan oikeastaan yhtäkään uutista tapahtuneesta.

En muista kuinka pitkään loppujenlopuksi koulu oli kiinni. Joidenkin viikkojen päästä me oppilaat pääsimme hakemaan poliisikuulustelujen kautta luokkiin jääneet tavaramme ja reppumme. Olotilani oli tapahtuneen jälkeen pitkään ihan hyvä, mutta noin puolivuotta koulusurmasta sain muutamia paniikkikohtauksia, mm. Criminal Minds- sarjasta. Siellä kun on paljon aseellisia rikoksia jotka heti nostivat mieleen kouluampumisen.

Vuosipäivän koittaessa koulumme järjesti muistotilaisuuden, jossa kunnioitimme kuolleiden muistoa ja puhuimme asioita läpi. Sen päivän jälkeen ahdistukseni ja oloni helpottivat suunnattomasti ja elämä jatkui paremmilla fiiliksillä.

Mitä traumoja tällainen tapahtuma sitten on jättänyt pysyvästi jälkeensä?
Tiedostamattani "hätkähdän", jos koulussa ollessani kovaäänisistä joku alkaa puhumaan. Jos kuulen missä tahansa (etenkin koulussa) kiljumista tai huutoa, oveen koputtamista tai pamahduksia (ihan vaan jos tuoli kaatuu maahan), olen heti valppaana ja vatsanpohjasta vääntää. En tykkää nähdä rikkoutuneita ikkunoita jotka näyttää siltä, että niistä olisi mennyt luoti läpi. Kun joku mainitsee mm. sanoja "ampumavälikohtaus", "joukkomurha"ja "verilöyly" tai luen sellaisen mediasta, palaa tapahtunut hetkeksi mieliin. Lisäksi välillä ajatuksissani suunnittelen mitä teen tai miten suojaudun jos joku ampuja tulisi ovesta sisään. Myöskin koko Jokela on alkanut ahdistaa tapahtuman jälkeen enkä mene sinne ellei ole pakko. En tykkää Jokelan yläasteesta yhtään enkä mielelläni katso siitä mitään kuvia.

Olen onneksi sen tyyppinen ihminen, joka pääsee helposti yli kaikesta. Oli tapahtumat isompia tai pienempiä, surullisia tai hämmentäviä asioita. Avaudun, juttelen ja haluan läheisten tukea jos todella alkaa ahdistamaan, mutta yleensä tykkään käsitellä asiat itsekseni. Näin monen vuoden jälkeen pystyn puhumaan ja muistelemaan surmapäivää ilman sen kummempaa ahdistusta eikä mua haittaa kertoa niistä. Osittain se johtuu varmasti siitä etten ollut varsinaisesti vaarassa millään hetkellä eikä ampuja tullut juuri meidän luokkaan. En nähnyt kenenkään kuolevan enkä kenenkään ruumiita.

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta mitään, sillä tuntuu hölmöltä nostaa näin vanha asia uudestaan pinnalle. Lisäksi tämä on hyväntuulinen hevosblogi jonne haluan kirjoittaa pääasiassa positiivisessa hengessä kivoista asioista. Sain kuitenkin edelliseen postaukseen monia kyselyitä Jokelan tapahtumista ja mun fiiliksistä, että halusin avautua aiheesta kerran ja kunnolla ettei jatkossa tarvitse erikseen selitellä samoja juttuja ja taas kerrata menneitä. Toivottavasti halukkaat siis saivat tästä postauksesta irti sen minkä halusivat ja jos tulee kysyttävää, vastaan mielelläni. Keskustelkaa ja kommentoikaa ikävistä asioista tähän postaukseen, ja pidetään iloista henkeä yllä muualla blogissa.

Palataan taas paremmissa merkeissä ja kiitos jos jaksoit lukea tarinani :)