joulukuuEXTRA: Salaisuuksien metsä

Heippa!
Tämä postaus olkoon joulukuun extra ja erikoispostaus, sillä tulin eräänä päivänä siivonneeksi työpöytäni laatikoita ja eräästä laatikosta löytyi runsas määrä yläasteella tehtyjä tehtäviä, kirjoitelmia, kokeita sekä joitakin tarinoita ala-asteelta ja yläasteelta. Käteeni sattui 14 vuotiaana kirjoitettu lajityyppisikermä, joka oli yksi äidinkielen tehtävistämme.
Mikä se lajityyppisikermä sitten on? Lajityyppisikermä tarkoittaa tarinaa, johon on yhdistetty eri tyylilajeja kuten kauhu, sci-fi, fantasia, romantiikka ja huumori. Nämä kaikki tyylilajit täytyi siis löytyä tarinasta. Muistan, ettei tehtävä ollut lainkaan helppo ja stressasin ihan älyttömästi.
Näin jälkikäteen 4-5 vuoden jälkeen oli todella hauska lukea tarina uudelleen ja naureskella, että olenpas monimutkaisen tarinan tehnyt! Teksti ei ainakaan omaan silmään ole aina kovin selvää, mutta annettakoon anteeksi, taisin kuitenkin saada tästä numeroksi 8-9!Halusin jakaa tarinan myös teidän kanssanne, sillä se on yllätys yllätys hevosaiheinen. Toivottavasti jaksatte lukea (;

------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lajityyppi: Fantasia

Matematiikan kokeet olivat tulossa. Kaisan oli pakko päästä lepuuttamaan aivojaan viileään syysilmaan. Kahdeksas luokka ei ole se helpoin; paljon uusia asioita ja ihmeteltävää. Onneksi tämä syyslukukausi oli mennyt aikalailla putkeen ja Kaisa odotti joulutodistusta hyvillä mielin.

Ulkona oli melkoinen myrsky. Puiden latvat taipuivat mikä mihinkin suuntaan ja heinikko näytti surkealta. Kaisa päätti lähteä hieman pidemmälle kävelylenkille, sillä mihinkään ei ollut nyt kiire. Hän oikaisi pienen metsikön läpi, joka näytti synkältä ja aavemaiselta. Kaisa on aina pelännyt tätä metsää, mutta tällä kertaa hän päätti henkäistä syvään ja astella rohekasti pimeän läpi. Tuuli humisi ja risut raksahtelivat Kaisan astellessa niiden yli. Ilmassa näkyi lentelevän pieniä valopilkkuja. Niillä oli siivet ja ympärillä kirkkaita hiukkasia, aivan kuin keijukaisia. Kaisan oli pakko nähdä unta. Tuntui kuin puiden paksut oksat olisivat yrittäneet silittää hänen pitkiä hiuksiaan tai raapia selkää. Aivan kuin puilla olisi olleet silmät, jotka tuijottivat Kaisaa vihaisesti.

Päästyään metsästä Kaisa huokaisi helpotuksesta ja vilkuili hetken ympärilleen. Hänen eteensä avartui kellertävä ja nuutunut pelto, joka oli aina houkutellut Kaisaa laukkaamaan hevosella tuhatta ja sataa. Tyttö hymähti ja jatkoi matkaa pellonreunaa pitkin. Muutaman sekunnin kuluttua jokin sai hänet pysähtymään kuin seinään. Pellonlaidalla selvästi seisoi joku. Eläin? Se oli ruskea ja näytti hieman hirveltä. Ei se kuitenkaan voinut olla hirvi, siitä Kaisa oli varma. "Hevonen", hän kuiskasi.

Kaisa meni sydän takoen varovasti lähemmäs tuota otusta. Hän ojensi kätensä ja poni puhalsi lämpimän henkäyksen kättä vasten. Se olikin todella kiltti ja rauhallinen. Ponin päässä roikkui riimu ja naru, joka oli sidottu vieressä olevaan paksuun puuhun. Joku oli siis kiinnittänyt eläimen siihen. Kaisa yritti avata solmua ja poni hörähti kiitollisena. 

Samantien paksun puunrungon takaa nousi pieni takkuisen näköinen olio, joka näytti Kaisan mielestä aivan röllipeikolta. Sillä oli tummanvihreät suuret silmät, isot korvat ja se oli vain puolimetriä korkea. Kaisan sydän jätti yhden lyönnin väliin, kun peikko alkoi puhua jotain korvia riipaisevalla äänellä.

- Mitä sinä haluat? peikko tiuskaisi.

- Anteeksi, Kaisa sanoi varovasti. Onko tämä sinun ponisi?, hän jatkoi ja toisti mielessään, että onhan tämä unta.

- Mitä sinä haluat?, peikko toisti useamman kerran. Kaisa näki parhaakseen paeta, mutta tuo kamalannäköinen olio tarttui Kaisaa käsivarresta kiinni ja veti viereensä.
- Jos haluat ponin itsellesi, saat maksaa. Kolmekymmentä tuhatta tähän käteen, ja poni on sinun, peikko kiristi.

Kaisa nielaisi. Mistä hän saisi rahat tähän hätään? Hänen oli pakko pelastaa tuo poniraukka peikon kynsistä. - Tapellaan, hän ehdotti.

- Tapellaan? Sinäkö tyttö haluat tapella? En tiennytkään että nykynuoriso oikein haluaa tapella. No, kyllähän se minulle käy. Se ei tuottane minulle vaikeuksia, olenhan tämän seudun kuningas tappelemaan!

Kaisa katseli ympärilleen. Hän ei ollutkaan enää varma, oliko tappeleminen sittenkään hyvä idea. Hän kuitenkin nappasi pikaisesti oksan viereisestä puusta ja läimäytti sen suoraan peikon naamaan. Kaisa hengitti raskaasti ja hänen sydämensä tykytti rinnassa kahtasataa. Hän ei ollut koskaan lyönyt ketään pahasti. Peikko peitti kasvonsa, mutta tarttui Kaisaa vaaleista, pitkistä hiuksista ja heitti tämän korkealle puun paksuimmalle oksalle.

- Mitäs tuosta sanot! Et pääse sieltä pois ikinä, kun kiinnitän sinut sinne hevosen narulla, peikko ivaili. Poni seisoi vieressä katsellen taistelua silmänvalkuaiset pilkahdellen. Se yritti rimpuilla itsensä irti vahvasta riimunnarusta. Kaisa yritti hivuttautua puunrunkoa pitkin alas ennenkuin peikko tajuaisi solmia Kaisan kiinni. 

- Älä huoli poni, pääsemme ihan pian pois täältä, anna minun hoitaa asia, Kaisa kuiskasi ponille joka steppaili ympäriinsä hermostuneena. Samalla Kaisa hyppäsi puusta peikon päälle, käänsi tämän vatsalleen ja solmi tämän kädet tiukasti yhteen. Hän repäisi ponin riimunnarun irti puusta, ja kuin ihmeen kaupalla se irrottautui helposti.

-Anna mennä! Kaisa huusi ponille joka oli nyt vapaa. Se kuitenkin jäi seisomaan ja katsoi Kaisaa haikeana. "Mene!", tyttö toisti ja poni lähti laukkaamaan pukitellen riemukkaasti. Kaisa ripusti tajuttoman peikon puun oksalle. Hän ei voinut uskoa, että oli voittanut jonkun tappelussa.

Poni laidunsi pellon laidalla syöden heinää kuin ei sitä olisi ikinä nähnytkään. Se nosti päänsä huomatessaan jonkun olevan lähellä. Kaisa seisoi vieressä hymyillen. Hän oli saanut naarmuja kasvoilleen ja havunneulaset koristivat hänen hiuksiaan.

- Nyt taitaa riittää. Mennään meille niin puhdistan ja hoidan sinut kuntoon, jos vain haluat. Kaisa tarttui riimusta ja talutti ponia perässään. Hän päätti, että ottaisi ponin itselleen sanoisivat vanhemmat tai kaverit mitä tahansa. Hän oli pelastanut ponin, ja pitäisi siitä huolta myös myöhemmin.

Lajityyppi: Sci-fi

- Nimeksesi sopisi Lucky Luke, onnekas Luke. Olet kyllä aika onnekas kun löysin sinut, Kaisa puheli ponille hieroen sitä samalla kumisualla. Luke seisoi pienessä vajassa, johon Kaisa oli kyhännyt karsinaa muistuttavan aitauksen haloista. Kaisa oli kerännyt ponille heinää ja tuonut pari omenaa, jotta poni saisi syödäkseen. 

Joku lähestyi vajaa pitkin raskain askelin. Luke nosti päänsä hämmentyneenä ja höristi korviaan. Kaisan sydän joutui taas koville, kun joku alkoi koputtamaan vajan ovea. "Isä", Kaisa kuiskasi hiljaa. Mitä nyt tapahtuisi jos isä näkisi ponin vajassa? Kaisa kävi laittamassa oven varovasti salpaan jottei isä pääsisi sisälle. 

- Perhana, miten tämä nyt ei aukea. Johan on kumma!, kuului oven takaa. Hetken aikaa isä yritti ryskyttää ovea auki, muttei onnistunut siinä. Kaisa huokaisi helpotuksesta ja äänet hävisivät. Vaara oli ohi. 

Aika kului päiviä ja viikkoja. Luken karva kiilsi kauniin punaruskeana, harja oli suittu suoraksi ja tuuheaksi, kaviot oli hoidettu ja poni oli kaikinpuolin tyytyväisen ja terveen näköinen. Kaisa tiesi vanhempiensa lähteneen matkoille, joten hänellä oli oiva tilaisuus kokeilla ratsastamista. Nyt olisi aikaa olla yksin eikä Lukea tarvitsisi piilotella. Kaisa laittoi narusta kyhätyt suitset ponin päähän ja talutti sen pihalle. Hän ohjasi ponin korkean pyypölkyn luo, josta hän yrittäisi kivuta ponin selkään.
Luke oli pirteä ja niin innoissaan, ettei malttanut pysyä paikallaan. Se alkoi höyrytä kummallisesti ja puhaltaa kuumaa ilmaa sieraimista. Poni muuttui kauttaaltaan kuumaksi ja muuntautui liikkumaan kuten robotti; hitaasti ja töksähdellen. Kaikki ympäriltä muuttui painottomaksi ja kirkkaaksi. Aika tuntui älyttömän pitkältä, mutta koko epätavallinen hetki kesti vain muutaman sekunnin.

Kaisa istui aivan kummallisessa paikassa. Luke makasi elottomana vieressä ja ympärillä oli täysin pimeää. Kaisaa pyörrytti eikä hän ymmärtänyt mistään mitään. Miten hän oli joutunut tämmöiseen? Luke oli vain ylikuumentunut jostain syystä. Kaisa alkoi pyöritellä mielessään hulluja ajatuksia; entä jos Luke olikin vain robotti?
Luke nousi seisomaan ja näytti väsyneeltä ja rauhalliselta. Se ei tuntunut välittävän yhtään, missä oli. Ikään kuin se olisi ollut kuin kotonaan. Olisiko tämä sen koti? Pimeä paikka, jossa ei ollut maata eikä taivasta. Kaisa päätti lähteä tutkimaan tätä kummallista ympäristöä. Pian ympärillä alkoi hahmottumaan jotakin. Avaruus. Ympärillä näkyi planeettoja ja kirkkaita tähtiä. Kaisa katsoi alemmas, ja hänen katseensa kiinnittyi planeettaan, joka oli väritykseltään sininen, vihreä ja valkoinen. Ei voinut olla totta.

- Maa!, Kaisa huudahti. Se oli maapallo. Kaisa ei ollut enää Suomessa vaan avaruudessa, kaukana kodista. Hän vaipui samantien epätoivoon ja käpertyi hiljaa itkien pieneksi mytyksi. Hän nukahti väsyneenä eikä enää jaksanut ajatella mitään.

Hän heräsi pian kovaan meteliin, joka koveni käsittämättömäksi. Hän näki edessään suuren, valkopunaisen rakennelman jonka ovi avautui ja sisältä asteli kolme valkoasuista miestä. Heillä oli avaruuspuvut päällä.

- Olkaa varovaisia ettette säikäytä tyttöä. Parka on varmaan aivan tolaltaan, yksi miehistä sanoi. Kaisa pomppasi samantien ylös ja kysyi epävarmasti, keitä kyseiset miehet olivat.

- Älä vetkuttele, tule nyt vain. Pelastamme sinut ja viemme maapallolle, toinen miestä sanoi ystävällisesti. Kaisa totteli, sillä hän ei jaksanut sanoa vastaan. Käveltyään rakennelman oven suulle, joka osoittautuikin raketiksi, Kaisa pysähtyi. Hän muisti Lucky Luken.Eihän Kaisa voinut jättää poniaan avaruuteen yksin.

- Odottakaa! Minun täytyy hakea Luke, ponini. Sekin on täällä, Kaisa huudahti ja yritti rimpuilla miesten otteesta.

- Ei täällä mitään ponia ole, olet selvästi vielä sekaisin. Tulehan nyt.
Kaisa puolusteli, muttei mahtanut mitään vahvoille miehille. Hän vaipui jälleen epätoivoon ja alkoi itkeä. Raketti lähti käyntiin ja ovet sulkeutuivat. Kaisa katsoi ikkunasta ja huomasi, kuinka ruskea eläin laukkasi lujaa rakettia kohti.

- Luke! Juokse poika! Kyllä sinä jaksat! Poni ei kuitenkaan mahtanut mitään, kun raketti lähti lipumaan eteenpäin. - Ei, pysäyttäkää, ette saa lähteä vielä!, Kaisa yritti epätoivoisena. Poni oli kuitenkin jo luovuttanut ja rakettikin oli jo liian kaukana.

Matka kesti pitkään. Kaisa oli nukkunut melkein kokoajan, hän oli niin uuvuksissa. He olivat jo maassa lähellä Suomea. Eräs miehistä ravisteli tytön hereille ja ilmoitti matkan sujuneen hyvin.

- Kiitos, Kaisa sanoi. - Kiitos, että pelastitte minut..

- Mitäs pienistä. Pääasia, että olet nyt turvassa täällä kotisuomessa. Jätämme sinut tähän, mutta meidän jatkamme jatkuu vielä toiselle puolelle maapalloa, mies vastasi ja hymyili ystävällisesti.

Lajityyppi: Huumori

Kaisa istui huoneessaan sängyllä hermostuneena. Hän oli aivan sekaisin ja päässä pyöri kaikenlaista. Eniten tyttö kuitenkin mietti Lukea, mutta kaiken oli kai tarkoituskin mennä näin. Luke oli varmasti robottihevonen ponin ulkomuodossa. Sen koti oli avaruus. Kaisan oli pakko kuitenkin selvittää kaikki ja etenkin se, miksi ja miten hän ylipäätänsä joutui avaruuteen. Liittyisikö metsä jotenkin Kaisan sieltä löytämään Luke-poniin? 

 Ulkona tuuli rajusti ja vettä satoi kaatamalla. Kaisa oli päättänyt lähteä samantien selvittämään outoutta ja juoksi tuohon salaperäiseen metsään etsimään todisteita. Metsä oli autio ja pimeä, kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Puunjuurella näkyi jotain kimmeltävää. Maassa lojui pieniä kasa metallinpaloja ja ruuveja. Aivan samassa kohtaa, jossa peikko oli roikkunut. 

- Peikko on siis ollut robotti. Hän on taikonut Lukenkin robotiksi. Kaiken takana on varmasti tuo inhottava peikko! Hän oli se, joka taikoi minut avaruuteen kostaakseen sen, kun vein hänen koekaniininsa. Palaset alkoivat viimein loksahdella paikoilleen. Kaisa nappasi metallinpalat taskuunsa ja lähti suorinta tietä poliisiasemalle kertomaan kaiken.

- Hehhehhee, tuo on varmaankin parhain kuulemani vitsi koko poliisiurani aikana! Kuules tyttö, ei robotteja ole olemassa. Et varmasti ole voinut selvitä hengissä avaruudesta ilman avaruuspukua. Et varmasti myöskään ollut raketin kyydissä. Menehän kotiisi kertomaan vanhemmillesi lisää hauskoja tarinoita, lihavahko poliisi sanoi räkäisellä äänellä.

- Mutta usko minua! Se on totta, joka ikinen sana. En minäkään uskonut kaiken maailman robotteihin ennen tätä, mutta nyt on pakko uskoa. Tee asialle jotain, hyvä poliisi, Kaisa aneli.

- Mitä minä muka voisin tehdä? Ei tuollaisilla niin sanotuilla todisteilla tee mitään, varsinkaan kun kyseessä on metallinpalasia. Tarvitsisin paljon lisää tietoa, jotta pääsisin edes pikkiriikkisen eteenpäin.

- Mmm, kiitos kuitenkin, Kaisa sanoi pettyneenä.

Kaisa ei halunnut luovuttaa etsinnöissä, mutta se oli ainoa vaihtoehto. Mitään ei ollut tehtävissä, koska peikko todennäköisesti oli kuollut ja Luke avaruudessa. Kaisa otti metallinpalaset mukaansa ja lähti poliisiasemalta pää painuksissa. Ei vain sen takia, ettei asiaa saisi ikinä selvitettyä, vaan Kaisaa ärsytti miehen käytös. "Että poliisit voivat olla joskus todella inhottavia."

Lajityyppi: Kauhu

Kaisa jatkoi matkaansa takaisin metsälle. Syksy oli jo pitkällä ja hämärä valtasi maan kokoajan aikaisemmin ja aikaisemmin. Puunjuurella Kaisa laski palaset varovasti maahan. Samantien hänen eteensä ilmestyi musta varjo. Tytön veri tuntui hyytyvän ja sydämen pysähtyvän. Hän nosti katseensa ylös ja huomasi edessään vihaisen peikon katseen. Peikko näytti viimekertaista rumemmalta ja hirviömäisemmältä. Sen silmät kiilsivät punaisina, verivana laski suupielestä kuin vesiputous ja käsien jatkoksi oli ilmestynyt pitkät, terävät kynnet. Metsän täytti pian kimeä kirkaisu. Kaisa yritti rynnätä pakoon, mutta peikko oli nopeampi ja hyppäsi tytön eteen.

- Kehtaatkin koskea minuun, senkin pahainen likka. Nyt osa sieluani valtasi kehosi ja voin muuntaa sinut millaiseksi haluan. Vain tappamalla minut saat sieluni pois kehostasi, mutta se on vaikeaa. Tein saman myös ponilleni jonka minulta varastit. Nyt on sinun aikasi saada kosto, peikko murisi vihaisesti. Kaisa nielaisi ja hyppäsi sivuun, ennenkuin peikko ehti käydä kimppuun. Kaisa juoksi henkensä edestä metsän laitaa pitkin tietämättään mihin oli menossa. 

Ilta oli pimeä ja Kaisa näki juuri ja juuri eteensä. Hän oli hengästynyt ja pysähtyi hetkeksi tukeutuen puuhun. Ilkeä peikko oli saamassa tytöstä kiinni, kun hän nappasi terävän oksan nuoresta männystä ja lävisti peikon vatsan. Tumma veri alkoi virrata pitkin peikon kehoa. Veri muuttui matkalla mustaksi ja koko metsän täytti jälleen anovan peikon hyytävä karjaisu. Sen silmissä paistoi viiltävä tuska. Silmät painuivat kiinni ja peikosta muuntui pikkuhiljaa karvainen, ihmissuden tapainen hirviö. Se pomppasi salamannopeasti ilmaan ja yritti läimäistä Kaisaa vatsaan terävillä kynsillään. Kynnet saivat aikaan syvän naarmun. Kaisa kirkaisi ja katsoi kauhuissaan, kuinka haavasta alkoi valua tummanpunaista verta. Verenvuoto ei tuntunut loppuvan, ei sitten millään.

- Ei, minä kuolen verenhukkaan, auttakaa joku! Kaisa huusi kurkkua myöten ja itki kovemmin kuin koskaan. Hän kaatui maahan kovasta kivusta, ja susi alkoi lähestyä punaisine silmineen kohti puolustuskyvytöntä tyttöä. Susi katsoi Kaisaa kummissaan, sen katse oli pelottava mutta aavistuksen jopa suloinen. Kaisa nousi pelosta kankeana istumaan, mutta keho tuntui täysin halvaantuneelta. Susi läheni lähenemistään, ja aivan Kaisan kasvojen edessä se katsoi tyttöä ystävällisen ja kärsivän näköisenä syvälle silmiin.
 Ympärillä hiljeni. Kaikkialla oli aivan tyyntä, kunnes yhtäkkinen tuulenpuuska liikautti puunoksaa tarttuen Kaisaa hiuksista. Refleksinomaisesti Kaisa huitaisi kädellään pyrkien irroittautumaan oksasta, mutta hän osuikin huitaisullaan sutta. Samantien kuin taikaiskusta ympäristö alkoi kirkastumaan. Puu irrotti otteensa Kaisan hiuksista, nuutunut ja kärsinyt pelto virkistyi ja muuttui vehreäksi, pimeä metsä valaistui ja susi ulvahti kiivaasti kaatuen maahan. Sen likaisenharmaat, karkeat karvat alkoivat kutistua ja katosivat näkymättömiin. Vaaleanpunainen iho muuttui ihmisen väriseksi ja häntä katosi kokonaan. Suden käpälistä muodostui ohut ja vaalea viisisorminen käsi, jalat vahvistuivat ja niiden päihin kasvoi varpaat. Suden pää hahmottui nuoren miehen kasvoiksi. Se oli poika!

Lajityyppi: romantiikka

- Ihminen... poika.. Mitä ihmettä oikein tapahtui? Kaisa mumisi itsekseen. Hän oli aivan ymmällään katsellessaan kuin täysin uutta ympäristöä. Kaikkialla oli niin kaunista ja valoisaa ja aurinko helotti pilvettömältä taivaalta.
Poika makasi maassa elottomana ja kalpeana. Kaisa ryömi lähemmäs ja kosketti pojan sileää poskea, jolloin poika liikahti.

- M-missä oikein olen?, pojan heiveröinen ääni kysyi.

- Ei mitään hätää, olet metsässä. Olit äsken....susi, vihainen ja halusit ihmislihaa.

- Mitä ihmettä? poika hämmästeli hetken. - Ei, nyt muistan kaiken. Olin kävelemässä metsässä tarkoituksenani poimia marjoja. Eteeni ilmestyi aivan kuin tyhjästä ihmeellinen olento, joka taikoi minusta jonkin hahmon. Muutui pieneksi ja pyöreäksi ja nenäni oli iso. Istuin puun vieressä ja edessäni seisoi hevonen. En muista oikein muuta, mutta minulla oli voimia joilla pystyin taikomaan eläviä olentoja erilaisiksi, poika jatkoi.

- Nyt ymmärrän kaiken! Mutta nyt taika on rauennut ja kaikki on hyvin. Luonto kukoistaa kirkkaana ja raikkaana ja.., Kaisa keskeytti ja vilkaisi kättänsä. - Kätenikin on kunnossa. Siinä ei ole naarmuakaan!

- Mitä sinä nyt selität, tottakai kätesi on kunnossa, poika ihmetteli. Kaisaa nauratti. Hän kertoi oman tarinansa pojalle ja kaikki palaset loksahtivat paikoilleen. 

- Voi, ilman sinua en olisi nyt tässä. Kiitos, Kaisa, poika katsoi suloisilla vihreillä silmillään ja kiitti.

- Älä suotta anteeksi pyytele, enhän minä sinua pelastanut, tyttö vähätteli. Hän punastui korviaan myöten ja hymyili viattoman näköisenä. Hänen mielestään tilanne oli kiusallinen. Kaisa ei ollut koskaan keskustellut kenenkään pojan kanssa näin lähekkäin. Poika silitti Kaisan poskea ja nosti hellästi leuasta. Kaisa häkeltyi täysin, hänhän yritti pussata! 

Kaisa ei ehtinyt edes kissaa sanoa kun pojan pehmeät huulet koskettivat omiaan. Vatsanpohjaa kipristeli mukavasti. Kaisa rentoutui ja tunsi itsensä todella onnelliseksi. Ikuisuudelta tuntuneen suudelman jälkeen molemmat purskahtivat nauruun.

- Sinulla on söpö hymy, poika totesi. Kaisa mykistyi täysin.

- Mikä sinun nimesi muuten on?, hän kysyi uteliaana väliin sopimattoman kysymyksen.

- Jesse, poika ilmoitti. Hän nosti pian katseensa ylös pelästyneenä. Kaisan vatsassa muljahti. "Mitä nyt?"

Hevonen pärskähti yläpuolella. Kaisa nosti myös katseensa ja huomasi ruskean ponin vilkuilevan nuoria mustasukkaisesti.

- LUCKY LUKE! Se olet sinä, olet palannut! Kaisa huudahti ja pomppasi ylös. Hän halasi ponia pitkään ja kyyneleet alkoivat virrata Luken karvaa pitkin.

- Kukas tämä vieras on, Jesse kysäisi.

- Lucky Luke, poni, jonka löysin tuosta metsänlaidasta. Siitä alkoi tämä seikkailuni. 

Luke hirnahti ja hyppi tyytyväisenä. Se asettui Kaisan viereen ja viskaisi päätänsä kohti selkää. Kaisa tiesi, mitä poni viestitti ja ponnisti ponin pyöreään selkään kevyesti viittoen Jessenkin mukaan. Poika epäröi hetken, mutta olihan hänen pakko suostua kauniin tytön pyynnöstä. Kaisa maiskautti ja iski kantapäänsä ponin kylkiin. Luke nosti reippaan laukan ja nuoret keinuivat laukan mukana. Tästä alkaisi kolmikon yhteinen tulevaisuus ja seikkailu kohti tuntematonta.