erikoispostaus; lähihoitajaopintoni

Heippa,
toivottavasti kaikkien joulu sujui mukavasti ja saitte haluamianne lahjoja :) Itse pääsin kuin pääsinkin viettämään valkoisen joulun mummolassa, kyllä se lumi vaan heti tekee joulufiiliksen! Sain tarpeellisia lahjoja, enkä mitään "turhaa", kuten joka vuosi olen saanut. Hyvä juttu siis (;

Ajattelin tulla postaamaan teille jutun lähihoitajaopinnoistani, jotka tuntuvat kiinnostavan aika monia. Siispä luvassa onkin ihan oma postaus tästä aiheesta, sillä sellaista pyysitte ja jotta saisitte nyt tietää, miksi alalle hain.

Lähihoitajan työ mielletään liiankin usein (kuten myös eräs anonyymi) huonoksi, raadolliseksi ja huonopalkkaiseksi työksi. Kyllä, se on totta että useimpien lähihoitajien peruspalkka on alhainen, kun miettii kuinka rankkaa, väsyttävää ja sitovaa työ on.  Lähihoitajasta tuleekin ainakin itselleni mieleen terveyskeskuksien vuodeosastojen "väsyneet" hoitajat jotka ovat kyllästyneet työntekoonsa, mutta todellisuudessa lähihoitaja-termi sisältää kattavan ja mielenkiintoisen osa-alueen: voit työskennellä terveyskeskuksien lisäksi mm. päiväkodeissa, vanhainkodeissa, kotihoidossa, hammaslääkäreissä, vammaisten parissa, kuntoutuksessa sekä mielenterveys- ja päihdehoitajana. Erikoistumisia löytyy vaikka kuinka paljon, joten lähihoitaja ei automaattisesti tarkoita vanhusten pesemistä päivästä toiseen.

Lähihoitajan työkö huonoa työtä? Sosiaali-ja terveysalan työntekijät ovat yksiä tärkeimpiä henkilöitä, jotka huolehtivat kansalaisten hyvinvoinnista niin henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Vanhukset saavat hyvää hoitoa päivästä toiseen vanhainkodeissa kun omasta terveydestä huolehtiminen ei enää onnistu, lapset ja kehitysvammaiset pääsevät hoitajien hyvään huomaan vanhempien ollessa töissä, mielenterveysongelmaiset saavat apua elämän vaikeisiin tilanteisiin..... lista voi jatkua vaikka kuinka pitkälle.

Tämä onkin yksi suurimmista tekijöistä, minkä vuoksi hain alalle; pääsen työskentelmään ihmisten parissa päivästä toiseen ja suurimpana tekijänä tulee se, että voin auttaa. Olen pienestä asti ollut hyväsydäminen ja empaattinen ihminen, joka rakastaa sitä tunnetta kun on saanut auttaa jotakuta omalla toiminnallaan. Siitä ei voi kun tulla hyvä mieli. Lähihoitajana pääsen tekemään juuri sellaista työtä johon sovellun; vaihtelevuutta on paljon ja olen vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Mediakoulussa ollessani istuin joka päivä tietokoneella ja no, suunnilleen hiljaa, keskittyen vain siihen mitä ruudussa tapahtuu. Se alkoi tuntumaan todella tylsältä ja ahdisti, kun ideat loppuivat kesken. Lähihoitajana ei tarvitse olla paikallaan, nimenomaan silloin on toimittava kokoajan. Päiväkodissa ollessani työharjottelussa olin kokoajan liikkeessä ja päivät kuluivat erittäin nopeasti.
Kun kerroin hakeneeni lähihoitajaksi, tuntui todella moni ilahtuneen uutisesta ja sanoneen, että sovellun alalle loistavasti. Sain paljon paremman ja jotenkin ymmärtäväisemmän vastaanoton kun silloin, kun kerroin hakeneeni media-assistentiksi. Kai se tietty sosiaalisuus jota lähihoitajana tarvitsee, paistaa minusta läpi.

Pääsin lähihoitajakouluun kahden päivän "varoitusajalla". Soitin extempore Keuda Tuusulan kouluun, että onko paikkoja ylioppilaspohjaiselle lähihoitajatutkinnolle. Paikkoja löytyi ja kerrottiin, että vaaditaan soveltuvuuskokeen läpäiseminen ennen kouluun pääsyä. Sain sovittua koepäivän seuraavalle päivälle, ja niinpä menin täysin tietämättömänä Helsinkiin soveltuvuuskokeisiin. Testi kesti pari tuntia ja siihen sisältyi paperitehtävien lisäksi haastattelu.
Päivä kului ja seuraavana päivänä tuli soitto koululta, että olen läpäissyt kokeen. Pääsisin istuutumaan amiksen penkkiin jo seuraavana päivänä; mitäh? Kaikki tapahtui niin nopeasti etten oikein ehtinyt mitään tajutakkaan.

Olen ollut koulussa nyt neljä kuukautta ja opintoihin on sisältynyt jo yksi työharjoittelu. Harjoittelujakso tuli tehdä päiväkodissa, ja rakastuin täysin kyseiseen työhön; tätä voisin tehdä tulevaisuudessa! Lasten kanssa oli niin piristävää ja kun olen aina ollut lapsenmielinen, oli helppoa leikkiä ja viettää aikaa niiden kanssa. Päivät ja ylipäätään koko 5 viikkoa kului hyvin nopeasti ja ehdin niin kiintyä moniin lapsiin ja ihanaan henkilökuntaan, että muutama kyynel vierähti jouduttuani lähtemään päiväkodista.

Päiväkotijakson jälkeen alkoi hoito -ja huolenpitojakso, jossa harjoitellaan työskentelyä terveyskeskuksissa, vanhainkodeissa ja kotihoidossa. Jakso on paljon vaativampi kuin aikaisempi, opittavaa tulee joka päivä hirveästi niin teoriassa kuin käytännössä. Mittaamme luokkakavereilta verensokereita ja -paineita, piikitämme ihon alle ja lihakseen, opettelemme syöttämään, pesemään hampaat, pesemään potilas ja vaihtamaan sairaalasängyn lakanat oikeaoppisesti jne..
Täytyy sanoa suoraan, ettei tämä ole ihan se mun juttu, mutta olen avoimella asenteella liikenteessä enkä kehitä ennakkoluuloja mistään. Haluan katsoa jokaisen työharjoittelun mielenkiinnolla läpi ja päättää keväällä, mikä tuntuu mieluisimmalta. Keväällä on siis päätettävä, minne haluaa suuntautua toisena opintovuotena; lapsiin ja nuoriin, hoitoon & huolenpitoon vai kuntouttavaan hoitotyöhön. Kiirettä pitää, mutta olen tykännyt olla koulussa ja menen sinne ihan mielelläni joka päivä. Haluan vain saada paperit nopeasti käteen ja päästä kunnolla töihin!

Palaten vielä lähihoitajan palkkaan; ennen ajattelin että tärkeämpää on raha kuin se, mitä tekee, mutta näin vanhempana ja viisaampana täytyy todeta, että kyllä se mieluisampi työ on tärkeämpää kuin raha. No, jokaisella on tästä oma mielipiteensä ja joillekin raha on tärkeämpi tekijä; se on täysin ok! Itse kuitenkin haluan elämässäni nauttia siitä mitä teen ja tienata rahaa sen verran kun alalla saan. Kyllä lähihoitajanpalkalla elää ihan hyvin. Aina on myös pidettävä mielessä se, että alalta voi kouluttautua ylemmäksi. En minäkään aio jäädä vain lähihoitajaksi; sitten kun tiedän mihin haluan suuntautua, aion opiskella lisää ja edistyä, tällöin yleensä palkkakin muuttuu. Tällä hetkellä kuitenkin se palkka on pieni asia, tärkeintä on ylipäätään saada töitä.

En olisi vielä puoli vuottakaan sitten voinut kuvitella, että nyt opiskelen lähihoitajaksi. Media-assistenttina ollessani olin ihan varma, että tulen tulevaisuudessa olemaan valokuvaaja, editoija tai jokin vastaava. Aina ei kuitenkaan mene kaikki suunnitelmien mukaan. Media-alalla on oltava niin superhyvä mikäli haluaa pärjätä ja saada tarpeeksi rahaa itsensä elättämiseen, että minä en siihen pysty. Voin sanoa, etten ole tarpeeksi hyvä luovalla alalla mitä tulisi olla saadakseni hyvän työn. Se vaatisi myös järjettömästi panostamista, motivaatiota ja halua opiskella, mutta minulta tämä kaikki uupui opintojen myötä. Päätin, että vain huvin vuoksi valokuvaan ja editoin videoita kotona, kykenen hyvin siihen ja se riittää minulle.


En tiedä mikä sai pääni kääntymään kesän aikana, miksi lähdin lähihoitajaksi? Se oli aikanaan viimeisin vaihtoehto, mihin olisin hakenut yhteishaussa. Kaikki hoitajantyö ällötti minua, halusin tehdä mitä tahansa muuta paitsi sitä. Vihasin nuorempana sairaaloita, sairaalasarjoja ja välttelin niitä viimeiseen asti. Kuitenkin jouduttuani väkipakolla aloittamaan säännöllisen käymisen sairaalassa leuassa olleen kasvaimen vuoksi, minun oli totuttava ajatukseen, nieltävä pelkoni ja oltava rohkea. Huomasin pikkuhiljaa, että vaikka kasvain leuassa olikin järkyttävä asia, sairaalat ja hoitajat eivät olleet inhottavia. Sain todella hyvää hoitoa ja kaikki lääkärit sekä osastonhoitajat olivat ystävällisiä ja avoimia. Käsitykseni muuttui täysin ja nykyään menen aina enemmän kuin mielelläni sairaalaympäristöön.

Luulen tämän olevan yksi vaikuttavimmista tekijöistä alan vaihtoon. Ei siis jotain huonoa ettei hyvääkin; kasvain leuassa avasi minulle ovet uuteen, jännittävään elämään ja kertoi, että se mikä saattoi olla pahin painajainen ennen, vaihtui yhdeksi parhaimmaksi kokemukseksi elämässäni. Olkaa siis rohkeita ja avoimia kaikelle mitä teette älkääkä koskaan sanoko ei koskaan :) !

never. say. never.